Puhelu Perseelle

Oletko koskaan soittanut Perseelle? Minä olen.

Päivänä muutamana puuhastelin Pariisissa. Pulpahti mieleeni soittaa puhelu jollekulle, joten otin Pariisin puhelinluetelon selailtavakseni. Virtasia ei löytynyt. Perseitä kyllä.

Tiedättehän Saint-Johnin, jonka kuolemasta Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 1975: "Perse on kuollut" - niin, Saint-John Perse ei ollut sukunsa ainoa edustaja muuta kuin siinä mielessä, että hänet on palkittu Nobelilla.

Kuinka joku voisi ylipäätään olla sukunsa ainoa edustaja? Onko mahdollista syntyä, jos ei ole sukua, josta syntyä? Siispä Perseitäkin on paljon, on ollut jo ennen Saint-Johnia, ja on yhä, eikä vähiten Pariisissa.

Puhelu Perseelle siis! Kohtalon ironiaa tai ei, mutta yövyin tuolloin osoitteessa Allèe Saint-John Perse, joskaan asunnollani ei ollut numeroa. Se oli mukava puistokäytävä majoittua, sillä kesä oli lämmin.

Puiston kulmalla oli puhelinkoppi. Puhelinluetteloa ei kopissa ollut, mutta olin ottanut sellaisen mukaani puhelinkopista Rue Laroussen varrelta.

Selailin luetteloa aamutuimaan. Oli heinäkuun 14. päivä, Ranskan kansallispäivä. Päätin onnitella jotakuta Persettä, jonka sukulainen - tai ainakin sukunimikaima - oli voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1960.

Siispä silmäilemään: Perse, Claude... Perse, Jacques... Perse, Martine... Perse, Nadine... Persettä Perseen perään - valitsin lopulta Quotitidienne Perseen.

Miksi nimenomaan Quotidienne? Siksi, että kyseinen etunimi kuulosti yhtä arkipäiväiseltä kuin itse sukunimikin. Sen niminen henkilö vastaa mitä todennäköisimmin puheluun.

Oikeassa olin.

"Âllo", kuului langan päästä.

"Halloota huomenta vaan", tervehdin. "C´est Perse, onko Perse?"

"Oui, c´est moi, kyllä, minä olen", kuului vastaus.

"Mais vous étes une femme, mutta tehän olette nainen", ihmettelin.

"Vous avez raison, olette oikeassa. Eikö nainen voi olla Perse?", kysyi Quotidienne.

"Mais oui oui, toki toki, ja hyvinpä voikin!", vastasin. "Je vous félicite, onnittelen teitä!"

"Et pourquoi, ja miksi?"

"Koska tänään on Ranskan kansallispäivä ja koska sukulaisenne voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1960, siksi, c´est pourquoi."

Sen sanottuani langan päässä tuli hiljaista. Tyyni tuokio ennen myrskyä. Sitten salamoi.

Quotidienne Perse päästeli tulemaan täyden laidallisen, perälauta auki, niin sanoakseni. Etelä-Ranskan Paussa, joka oli aikanaan Saint-Johnin kotikaupunki, sataa Quotidiennen purkauksen jäljiltä yhä sontaa. Ymmärsin täydellisesti, kuinka vähän Quotidienne arvosti Saint-Johnin sulosäkeitä.

Quotidienne oli sitä mieltä, että Saint-Johnin säkeet olivat sieltä, mistä olivatkin - Perseestä.

En väittänyt vastaan.

Lopetin puhelun. Parempi soittaa jollekin, joka näkee maailman sulokkaammin sävyin.

Selasin luetteloa: Pillû... Pillû... mais oui... Pillû, Monique... Pillû, Ofelia... Pillû, Paul - ei, ei hänelle... palasin aakkosissa alkuun - ahaa! Pillû, Anna!

"Âllo", kuului taas langan päästä. "Anna Pillû?", kysyin.

"Oui oui, kyllä kyllä", vastasi nainen.

Niin aloin saada Pariisissa. Mutta se on toinen tarina